|
Pähkinähanke kattaa hyvin monenlaisia syötäviä siemeniä=pähkinöitä tekeviä lajeja. Keskeisimpiä ovat erilaiset pähkinäpensaat sekä jalopähkinät
Kokeilussa on mukana myös hikkoreita, tammia, kastanjoita sekä sembramäntyjä. |
PÄHKINÄPENSAAT (Corylus-suku)
Suomessa luonnonvarainen ja maamme eteläosissa paikoin yleinen euroopanpähkinäpensas (Corylus avellana) on sama laji, joka tekee viljeltyjä kaupan hasselpähkinöitä. Kotimaisen villipensaammekin pähkinät ovat maukkaita, mutta melko pieniä, eikä moni niitä nykyään kerää. Suomesta saattaa kuitenkin löytyä myös isompia pähkinöitä tekeviä yksilöitä, niitä Pähkinähankkeessakin etsitään ja niistä lisättyjä klooneja koeviljellään pelto-olosuhteissa.
Pähkinähankkeessa kokeillaan myös ulkomaisia pähkinäpensaan viljelylajikkeita, joiden pähkinät ovat usein kookkaampia ja sadot niiden alkuperäisillä kotiseuduilla suurempia. Lajikkeet ovat meillä tehneet vaihtelevasti satoa ja talven kylmyyden sijaan pullonkaulana tuntuu olevan kesiemme suhteellinen viileys. Lämpenevä ilmasto ja pidentyvät kasvukaudet auttanevat tähän – pidempi kesä auttaa pähkinöitä kypsymään ennen talvea.
Euroopanpähkinäpensaan lähisukulaisiakin voidaan Suomessa kasvattaa. Näillä lajeilla pähkinän laatu on usein kotimaista lajiamme heikompi, mutta ulkomaisilla lajeilla on muita hyviä ominaisuuksia. Turkinpähkinä esimerkiksi on oikea puu ja sen pähkinät hyvin herkullisia paksun kuorensa alla. Eri Corylus-lajeja on maailmalla myös risteytetty keskenään ja joillain viljelyalueilla hasselpähkinäntuotanto nojaakin tällaisiin hybridihasselpähkinöihin.
Maaperä ja kasvupaikkavaatimukset:
Pähkinäpensaat ovat kalkinsuosijoita eli maaperän pH saisi olla lähellä neutraalia (pH 7), mutta alle kuudessakin ne tuntuvat kasvavan. Pähkinäpensaat suosivat ravinteikkaita lehtomaita ja kasvavat usein rinteissä. Tuoreet maat ovat sopivimpia. Kuivuutta ne kestävät kohtalaisesti ja veden vähyys näkyy usein heikkona satona. Laji kestää hyvin tuulta ja kasvaa myös varjossa, jossa ei tosin jaksa aina kukkia saatika tehdä pähkinöitä.
Pölytys:
Pähkinäpensaat ovat tuulipölytteisiä. Ne tarvitsevat ristipölytyksen toisen pensasyksilön kanssa, vaikka kussakin pensaassa on sekä emi- että hedekukat omasta takaa. Ristipölytyksen onnistumiseksi pähkinäpensaita tulee istuttaa useita yksilöitä suht lähelle toisiaan. Viljelylajikkeiden hedekukinta ei useinkaan onnistu suomessa, vaan ne ovat riippuvaisia kotimaista kantaa olevien pensaiden siitepölystä. Jos lajikkeita istutetaan on kotimaista luonnonkantaa olevia pölyttäjäpensaita syytä istuttaa niiden lähelle. Nämä pölyttäjäpensaat kannattaa istuttaa lajikkeiden lomaan ja niiden olisi hyvä sijaita alle 20 metrin päässä viljelylajikkeista.
Pähkinähankkeessa kokeillaan myös ulkomaisia pähkinäpensaan viljelylajikkeita, joiden pähkinät ovat usein kookkaampia ja sadot niiden alkuperäisillä kotiseuduilla suurempia. Lajikkeet ovat meillä tehneet vaihtelevasti satoa ja talven kylmyyden sijaan pullonkaulana tuntuu olevan kesiemme suhteellinen viileys. Lämpenevä ilmasto ja pidentyvät kasvukaudet auttanevat tähän – pidempi kesä auttaa pähkinöitä kypsymään ennen talvea.
Euroopanpähkinäpensaan lähisukulaisiakin voidaan Suomessa kasvattaa. Näillä lajeilla pähkinän laatu on usein kotimaista lajiamme heikompi, mutta ulkomaisilla lajeilla on muita hyviä ominaisuuksia. Turkinpähkinä esimerkiksi on oikea puu ja sen pähkinät hyvin herkullisia paksun kuorensa alla. Eri Corylus-lajeja on maailmalla myös risteytetty keskenään ja joillain viljelyalueilla hasselpähkinäntuotanto nojaakin tällaisiin hybridihasselpähkinöihin.
Maaperä ja kasvupaikkavaatimukset:
Pähkinäpensaat ovat kalkinsuosijoita eli maaperän pH saisi olla lähellä neutraalia (pH 7), mutta alle kuudessakin ne tuntuvat kasvavan. Pähkinäpensaat suosivat ravinteikkaita lehtomaita ja kasvavat usein rinteissä. Tuoreet maat ovat sopivimpia. Kuivuutta ne kestävät kohtalaisesti ja veden vähyys näkyy usein heikkona satona. Laji kestää hyvin tuulta ja kasvaa myös varjossa, jossa ei tosin jaksa aina kukkia saatika tehdä pähkinöitä.
Pölytys:
Pähkinäpensaat ovat tuulipölytteisiä. Ne tarvitsevat ristipölytyksen toisen pensasyksilön kanssa, vaikka kussakin pensaassa on sekä emi- että hedekukat omasta takaa. Ristipölytyksen onnistumiseksi pähkinäpensaita tulee istuttaa useita yksilöitä suht lähelle toisiaan. Viljelylajikkeiden hedekukinta ei useinkaan onnistu suomessa, vaan ne ovat riippuvaisia kotimaista kantaa olevien pensaiden siitepölystä. Jos lajikkeita istutetaan on kotimaista luonnonkantaa olevia pölyttäjäpensaita syytä istuttaa niiden lähelle. Nämä pölyttäjäpensaat kannattaa istuttaa lajikkeiden lomaan ja niiden olisi hyvä sijaita alle 20 metrin päässä viljelylajikkeista.
JALOPÄHKINÄT (Juglans-suku)
Suomessa voi kasvattaa useita eri jalopähkinälajeja. Kestävimpiä ovat idänjalopähkinät (mantšurian- ja japaninjalopähkinä) ja amerikanjalopähkinä. Myös edellisten risteymät sekä mustajalopähkinä ja jopa saksanpähkinä ovat tehneet satoa Suomessa. Uusimpana tulokkaana meillä on herttajalopähkinä, joka teki Suomessa tiettävästi ensimmäistä kertaa pähkinöitä syksyllä 2021.
Saksanpähkinän pähkinä on jalopähkinöistä helppokäyttöisin, joskaa laji ei ole kovin kestävä meillä. Pähkinän kuori aukeaa helposti ja syötävää on parhaimmillaan yli puolet pähkinän painosta. Herttajalopähkinästä syötävän osan saa myös melko helposti esiin. Muut jalopähkinäpuut tekevät paksukuorisia pähkinöitä, joiden rikkominen vaatii hyvin järeän särkijän, ruuvipenkin tai vasaran. Näillä lajeilla sisuksen osuus on saksanpähkinää pienempi
Monet jalopähkinät vaativat täysikasvuisina paljon tilaa ympärilleen, ne voivat kasvattaa vanhemmiten jopa 10–15 m leveän latvuksen. Saksanpähkinä ja herttajalopähkinä jäävät pienemmiksi puiksi.
Hankkeessa suositaan omajuuristen taimien käyttöä jalonnettujen (vartettujen) taimien sijasta. Omajuuriset kasvit ovat talvenkestävämpiä ja vaikka maanpäällinen osa paleltuisi säilyy juuristo usein hengissä. Tähänastisten kokemusten perusteella ovat vartetut jalopähkinälajikkeet olleet talvenarempia kuin omajuuriset siementaimet samoista lajikkeista. Siementaimia käytettäessä tulee muistaa, että jälkeläisten ominaisuudet kuten talvenkestävyys ja pähkinän laatu voivat vaihdella hyvinkin paljon.
Maaperä ja kasvupaikkavaatimukset:
Jalopähkinät ovat kalkinsuosijoita eli maaperän pH saisi olla lähellä neutraalia (pH 7). Ne tarvitsevat runsaasti ravinteita ja vettä, kuiva ja köyhä maaperä ei sovi niille. Tärkeä vaatimus on läpäisevä maa, sillä useimmat jalopähkinät eivät siedä seisovaa märkyyttä tai korkeaa pohjavettä. Saksanpähkinä kestää sukunsa lajeista parhaiten kuivuutta. Kaikki jalopähkinät kasvavat parhaiten aurinkoisilla paikoilla mutta vaativat samalla suojaa tuulelta ja halloilta, varsinkin nuorina taimina. Voimakkaat tuulet vioittavat helposti jalopähkinöiden suuria lehtiä.
Pölytys:
Jalopähkinät ovat tuulipölytteisiä ja yksikotisia. Ne ovat usein vain osittain itsepölytteisiä, koska niiden hede- ja emikukat kypsyvät monilla puuyksilöillä (ei kaikilla) eri aikaan. Yksittäiset puut saattavat tuottaa jonkin verran pähkinöitä, mutta ristipölytys parantaa yleensä aina satoa. Kannattaa siis aina istuttaa samasta lajista useita yksilöitä ja mieluusti eri viljelykantoja. Koekasvatuksessa voidaan istuttaa esimerkiksi kolmen puun ryhmiä (kaikki eri kantoja).
Saksanpähkinän pähkinä on jalopähkinöistä helppokäyttöisin, joskaa laji ei ole kovin kestävä meillä. Pähkinän kuori aukeaa helposti ja syötävää on parhaimmillaan yli puolet pähkinän painosta. Herttajalopähkinästä syötävän osan saa myös melko helposti esiin. Muut jalopähkinäpuut tekevät paksukuorisia pähkinöitä, joiden rikkominen vaatii hyvin järeän särkijän, ruuvipenkin tai vasaran. Näillä lajeilla sisuksen osuus on saksanpähkinää pienempi
Monet jalopähkinät vaativat täysikasvuisina paljon tilaa ympärilleen, ne voivat kasvattaa vanhemmiten jopa 10–15 m leveän latvuksen. Saksanpähkinä ja herttajalopähkinä jäävät pienemmiksi puiksi.
Hankkeessa suositaan omajuuristen taimien käyttöä jalonnettujen (vartettujen) taimien sijasta. Omajuuriset kasvit ovat talvenkestävämpiä ja vaikka maanpäällinen osa paleltuisi säilyy juuristo usein hengissä. Tähänastisten kokemusten perusteella ovat vartetut jalopähkinälajikkeet olleet talvenarempia kuin omajuuriset siementaimet samoista lajikkeista. Siementaimia käytettäessä tulee muistaa, että jälkeläisten ominaisuudet kuten talvenkestävyys ja pähkinän laatu voivat vaihdella hyvinkin paljon.
Maaperä ja kasvupaikkavaatimukset:
Jalopähkinät ovat kalkinsuosijoita eli maaperän pH saisi olla lähellä neutraalia (pH 7). Ne tarvitsevat runsaasti ravinteita ja vettä, kuiva ja köyhä maaperä ei sovi niille. Tärkeä vaatimus on läpäisevä maa, sillä useimmat jalopähkinät eivät siedä seisovaa märkyyttä tai korkeaa pohjavettä. Saksanpähkinä kestää sukunsa lajeista parhaiten kuivuutta. Kaikki jalopähkinät kasvavat parhaiten aurinkoisilla paikoilla mutta vaativat samalla suojaa tuulelta ja halloilta, varsinkin nuorina taimina. Voimakkaat tuulet vioittavat helposti jalopähkinöiden suuria lehtiä.
Pölytys:
Jalopähkinät ovat tuulipölytteisiä ja yksikotisia. Ne ovat usein vain osittain itsepölytteisiä, koska niiden hede- ja emikukat kypsyvät monilla puuyksilöillä (ei kaikilla) eri aikaan. Yksittäiset puut saattavat tuottaa jonkin verran pähkinöitä, mutta ristipölytys parantaa yleensä aina satoa. Kannattaa siis aina istuttaa samasta lajista useita yksilöitä ja mieluusti eri viljelykantoja. Koekasvatuksessa voidaan istuttaa esimerkiksi kolmen puun ryhmiä (kaikki eri kantoja).
MUUT PÄHKINÄKASVIT (hikkorit, kastanjat, tammet ja sembramännyt)
Pähkinähankkeessa kokeillaan myös eksoottisempia, vähemmän tunnettuja tai sadontuotoltaan epävarmempia lajeja. Nämä lajit, kuten vaikkapa amerikankastanja saattavat ilmastomme lämmetessä parantaa menestymistään merkittävästi ja olla vuosisadan lopussa yleisesti satoa tuottavia puutarhakasveja Suomessa.
